Minun ruisleipäni

Ruisleipä on suomalaisen ruokapöydän sydän. Jokaisella meillä on se yksi tarina, joka kertoo ruisleivästä: mummilta peritty leipäjuuri, retkellä syöty leipä tai ulkomaiselle vieraalle tarjottu maistiainen. Millainen sinun ruisleipä -tarinasi on? Tässä inspiraatioksi raadin omat tarinat, Suomen rakkaimman leivän inspiroimana. 

Kerro oma ruisleipätarinasi somessa hashtagilla #minunruisleipäni

Pro Ruis ja Leipätiedotus keräsivät 28.2.2017 Helsingissä kauppakeskus Kampissa #minunruisleipäni -tarinoita. Katso tarinat alla!

Henri Alén, ravintoloitsija

Ruista ranteessa, leipä miehen tiellä pitää ja monet muut sanonnat jo kertovat mitä ruisleipä Suomalaiselle merkitsee. Itselleni siinä kiehtovinta on leipäjuuri ja sen ainutlaatuisuus koko maailman ruoka kentässä. Happamaan juureen leivottu leipä jonka alkujuuri voi olla yli sata vuotta vanha, koskettaa muullakin tavalla kuin maulla. Siinä kulkee mukana paljon tietämystä, ammattitaitoa ja sitkeyttä. Juuri erottaa ruisleivätkin toisistaan. Maku on uniikki ja mahdotonta valmistaa ilman pitkää aikaa. Jollain tavalla hyvää ruisleipää syödessään tietää mistä on kotoisin. Ruisleipä tuntuu myös yhdistävän Suomalaisia ihmisiä. Kaikki arvostavat ja pitävät siitä. 

Johanna Mäkelä, ruokakulttuurin professori

Suhteeni ruisleipään on elävä ja monista kerrostumista koostuva. Lapsuudessani syön leveää, kolmeen osaan taittuvaa hapankorppua, jonka jokaiselle palalle sopivasti asettui ohut viipale venäläistä meetvurstia. Teini-iässä maistelin pohjoiskarjalaista ruislimppua, jonka täydellistä ja ihmeellistä makua etsin vieläkin limppua haukatessani. Nykyisyydessäni iloitsen siitä, kuinka moni suomalainen ruisleipä tavoittaa tuon vuosikymmenien kultaaman makumuiston.

Kim Palhus,

Minun ruisleipäni on suuren leipomon leipää. Se leivottiin lapsuudenkotini lähellä, Helsingin Kalliossa.Se leipomo on sieltä kadonnut jo kauan sitten. Leipomon myötä katosi kortteleista ihana leiväntuoksu. Olen varttunut kaupungissa, eikä siellä ollut leivinuuneja, eikä leivinuunia ollut mummolassakaan.

Ulkomailla viettämäni vuodet eivät vieraannuttaneet minua ruisleivästä, päin vastoin.

Siellä kokeilin jos jonkinlaista leipää, jota kutsuttiin ruisleiväksi, mutta siinä ei ollut mitään minulle tuttua, ei sen herkullisen leivän makua, saatikka tuoksua. Mikä herkkuhetki olikaan, kun joku toi minulle aitoa suomalaista ruisleipää!

Suomalainen miedosti hapan, pehmeä ja sopivan sitkeä ruisleipä on hyvä käyntikortti. Kooltaan se on vähän isompi, kuin se lomapakossaoleva, mutta sen vaikutus on moninkertainen verrattuna painettuun korttiin. Minulla on aina mukanani rukiinen käyntikortti, minne ikinä matkustankin.

Ja se on hurmannut kaikki, joille olen sen ojentanut.

Marianne Heikkilä, Marttojen toiminnanjohtaja

Ruislimppu oli mummini suuri rakkaus. Kun hän saapui kotiin perustamastaan parturikampaamosta, hän koukkasi usein Pohjois-Karjalan Lieksan Leipomoon, jossa oli tarjolla tuoretta limppua. Veljeni kanssa opimme rakastamaan tuhtia leipää, jonka päälle laitettiin reippaasti voita ja kalaa.  Lieksalaista ruislimppua ikävöin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa sekä kaikkina aikoina, jolloin asuin ja työskentelin ulkomailla. Valitsin puolisoni sen perusteella, että anoppilassa on leivinuuni ja mies osaa tehdä ruisleivän sekä juureen että ilman. Elämäni tärkein ruoka on ollut ruisleipä ja sen rinnalla piimä. Näillä eväillä on kasvatettu myös jälkikasvu, joka haluaa oman ruisleipänsä koppuraksi paahdettuna, hapankorppuna tai saaristolaisen tummana. Martoilta saamani ruisleivän juuri on perintöni lapsilleni.

Yrsa Linqvist

Muistaakseni en ole koskaan syönyt kotona leivottua ruisleipää, suosikkini löytyvät kaupan hyllystä. Kuten monen muun tuotteen kohdalla valikoima on moninkertaistunut vuosikymmenien saatossa. Löytyy kova jälkiuunileipä ja pehmeämpi annosleipä joka voi käyttää kotimaisena vaihtoehtona hampurilaisleiväksi.

Voi ja ruisleipä on takuuvarma yhdistys, happamuuden tulee aiheuttaa pienen imun/vihlon suun takaosassa. Kökarissa kerrottiin että taskussa aina piti olla pala hapanleipää. Purjehtiessa antoi käden roikkua yli reilinkin ja kova leipäpala pehmensi merivedessä syötäväksi. 100 vuotta myöhemmin viipaloimme avokadoa ruisleivän päälle ja maustamme sen oliiviöljyllä ja sormisuolalla. Ajat muuttuvat mutta ruisleipä ei. Yhtä hyvää nyt kuin ennen.   

Seija Kurunmäki

Meidän suomalaisten suhteessa ruisleipään on jotakin pysyvää ja jotakin joka muuttuu suhteessa aikaan ja paikkaan. Niin minullakin.

Pohjalainen lapsuuteni (sateessa lakoavien) ruispeltojen keskellä tuo mieleen arkisen välipalan, leipäressun. Se oli 60-luvun hävikkiruokaa ja maistui aina vähän erilaiselta.

Isän kanssa tehty automatka kirkonkylän leipomoon oli tärkeä riitti. Yksi lämmin ruisekaleipä hupeni sisarusjoukolta heti kotimatkalla.

70-luvulla opiskelin Viikissä ja otin pääaineitteni rinnalle uutukaisen sivuaineen, viljateknologian. Sen kurssin käyneillä on erityinen suhde sekä toisiinsa että viljoihin, erityisesti kauraan ja rukiiseen.

80-luvulla tein töitä ensin Vaasan myllyn ja sitten Vaasan Leipomoiden markkinoinnissa.  Pääsin maailmalle Suomen eniten viedyn ruokatuotteen, hapankorpun kanssa. 90-luvun alussa loimme yhden Suomen suosituimmista leivistä, Vaasan Ruispalat, jota parhaimmillaan leivottiin lähes 30 leipomossa.  Suomi siirtyi limpusta palaleipään. Silloin myös Painonvartijat suosittelivat ruisleipää. 

90-luvulla suomalainen pitkäaikainen ruistutkimus ja rukiin terveysvaikutukset nousivat maailmanmaineeseen. Koko mylly- ja leipomoteollisuus teki sen eteen ansiokasta yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa. Rukiin menekinedistämismatkat ja pöytäkeskustelut ruisprofessori Herman Adlercreutzin muistuttavat, miten tärkeää on ottaa hetkistä kiinni.

2000-luvulla en ollut enää työsuhteessa rukiiseen. Jäi enemmän aikaa tutkia ruisleipää kulttuurisena ilmiönä. On herkullista kiertää kaupan leipäosastoilla löytöretkillä ja ravintolissa maistella heidän itse tekemiään erikoisleipiä, joita tarjoilijat ylpeänä esittelevät.  

Kun aikuiset lapseni tulevat kotiin, hyvä ruisleipä varmistaa, että on sopivaa pikaruokaa ja puheenaihetta niin urheilijalle, vegaanille kuin raskaana olevallekin. Oma ehdoton suosikkini on paahdettu ruisleipä kalakeiton kera.

Kun syyskesällä kävin kotona Pohjanmaalla, iloitsin, että vuokraviljelijän hoitamalla pellollamme kasvaa matalakorsista ruista, joka ei lakoa. Täytyypä seuraavan kerran kyläillessä äidille ehdottaa, josko tehtäisiin ja syötäisiin yhdessä leipäressua.

Samuli Karjula, Satokausikalenterin perustaja

Olen kotoisin länsirannikolta, jossa on perinteisesti syöty enemmän kuivattua leipää. Varmaan tästä johtuen olen mieltynyt enemmän hapankorppuun, varrasleipään ja näkkäriin. Myös yhdeksän vuotta Puolustusvoimien palveluksessa opetti pitämään näkkäristä. Olimme kerran Itä-Suomessa sotaharjoituksessa ja metsässä oli aivan älyttömästi polttiaisia. Ruokatauolla otimme pienen leikkimielisen kilpailun kuka tappaa eniten polttiaisia minuutin aikana. Voitelin näkkileivän ja 60 sekunnin aikana margariiniin tarttui 38 polttiaista. Söin näkkileivän ja voitin kilpailun.

Lasse Lehtinen, historijoitsija, kirjailija

Ruisleivällä on tänään monta alakulttuuria, mutta alkuperäinen jako on ollut geopoliittinen. Koska Päijänne aikanaan erotti idän ja lännen tehokkaasti, Suomeen syntyi kaksi elämäntapojen ja ruisleivän suhteen erillistä kansanosaa.

Länsi-Suomessa reikäleipä joutaa edelleen jostain syystä orrelle kuivumaan. Totiset ja työteliäät länsisuomalaiset väittävät pitävänsä kuivan leivän mausta. Ehkä se on hampaille hyväksi. Kuiva leipä orrella liittyi rakentamiseen sikäli, että lännessä leivinuuni ja tuvan lämmitykseen käytetty uuni olivat erilliset.  

Idässä paistettiin paksuja ruisleipiä, jotka yleiskielellä vielä tänään ovat ruislimppuja. Siellä uuni lämpeni huoneen lämmityssyistä päivittäin, ja siksi vastapaistettua leipää syötiin vähintään kerran viikossa. Uunista otettu ruisleipä ja suolainen voi ovat nautinnonhaluisten itäsuomalaisten mieleen.

Entä sitten täytetty ruisleipä – kalakukko? Se on perinteisestä ruistaikinasta oivalluksen kautta kehitetty vallan mainio ruoka kotiin, retkelle ja tuliaisiksi. Ruodottomaksi kypsynyt kala ja ylikypsä sianliha vaativat vielä nokareen voita mausteeksi. Kalakukko pitää savolaisen miehen tiellä ja savolaisen naisen järjissään.

Kirsi Viljanen

Kesällä yksi elämäni kulmakivistä, iäkäs kummitätini, nukkui pois. Monien lämpimien muistojen joukosta nousee esiin hänen luonaan lapsuudessa vietetyt kesälomat ja niiden sateiset päivät. Silloin esiin kaivettiin kummisetäni tekemä iso taikinatiinu, ja aloimme yhdessä tehdä ruisleipää. Muistan monet kerrat vaivanneeni raskasta, hyvältä tuoksuvaa taikinaa, josta sitten yhdessä taputtelimme leipiä, ja minä sain tehdä leipiin reiät vanhalla lehmänsarvella. Oi sitä tuoksua, joka leivinuunista levisi keittiöön leipien paistuessa kuumalla arinalla! Ja se maku, kun paksu voikerros suli kuuman ruisleipäpalasen päälle, ja sai haukata ensimmäisen palan!  Nämä hyvät muistot kantavat läpi elämän, ja antavat pohjaa sille ruuan arvostukselle, joka on oman työnikin johtolanka.

Kati Kelola

Rakkain ruisleipämuistoni liittyy lapsuuden kesälomiin ja yhdistyy muistikuviin täydellisen pitkistä ja kuumista kesistä. Vietimme kesäisin paljon aikaa äitini lapsuudenkodissa Pulkonkoskella, Pohjois-Savossa. Perheemme lisäksi paikalla saattoi olla tätejä ja enoja perheineen. Kaksi tädeistäni osasi leipoa juureen tehtyä ruisleipää ja sain osallistua leipien pyörittelyyn tuvan pöydän ääressä yhdessä heidän kanssaan. Yhdestä tällaisesta tilanteesta otettu kuva on yksi rakkaimmista kuvistani.

Anni-Mari Syväniemi

Ruisleipä on rakas elämän eväs. Niin suomalainen, niin osa elämää, niin jokapäiväinen. Syön ruisleipää, koska pidän siitä, se on maukasta ja terveellistä. Ruisleipä muuntuu moneksi ja kuuluu elämässäni niin aamiaiselle, aterialle, evääksi ja iltateelle kuin juhlapöytään tai lahjaksi ystävälle. Minun ruisleipäni saa olla hapan ja muodoltaan monenlainen: limppu, reikäleipä, sämpylä.

Parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan ruisleivässäni raaka-aineina ovat vain vesi, juuri, ruisjauho ja suola. Parasta ruisleipä on itse tehtynä, omassa leivinuunissa paistettuna, voin kanssa nautittuna.  Ruisleivän teon olen oppinut anopiltani. Anopin leipäohjeella leipoessani, lisään taikinaan länsisuomalaisittain mausteeksi kuminaa. Ruisleivän leipominen on taitolaji, jota kannattaa vaalia, ylläpitää ja kehittää.

Arja Lyytikäinen

Minun ruisleipäni on osa lapsuuttani ja edelleen ruokakumppani vailla vertaa. Ruisleipä on minulle sekä makumuisto että tunnemuisto. Se on täynnä omakohtaista kokemista. Ruisleivässä sisällä on äiti ja mummo, suomalaista ruokaa yli sukupolvien. Ruisleipä on minulle taikinajuuren tuoksua, hierimen ääntä taikinatiinussa, taikinan alustamista, leivän pöydällä pyörittämistä, raikkaan hapanta makua ja uunilämmintä leipää. Kun olin pieni leikin aina tuvan pöydän alla, kun äiti tai mummo leipoivat leipää. Ja niin pian kuin opin seisomaan penkillä, olin omin sormin taikinassa kiinni. Omat pienet ruisleipäkakkarat paistettiin uunin etuosassa ensimmäisenä - niiden maku ei unohdu koskaan. Nuorena ravitsemusalan opiskelijana pääsin näyttämään kurssikavereille miten taikinapallosta pyöritetään limppu – oikeaoppisesti. Taito, josta olen ylpeä, ja joka maustaa ruisleipäni. Nyt hierin on muisto keittiön seinällä ja taikina niin pieni ettei tiinua tarvita. Iloitsen leipomoiden rikkaasta ruisleipävalikoimasta, tuoreena ja kuivattuna. Nyt ruisleipäni on limppu tai reikäleipä, nappi tai neppari, pala tai viipale – ja aina mieluiten täyttä ruista.

Lue seuraavaksi